Vesipetoja

Vanhempien intohimoisista vesiharrastuksista johtuen ovat perheemme lapset päässeet (tai joutuneet) myös tutustumaan veden ihmeelliseen maailmaan. Kumpikin tytöntyllerö vaikuttaa tällä hetkellä pääasiassa pitävän vedessä peuhaamisesta, onneksi. Esikoisen kohdalla mietimme, että menisimmekö oikein vauvauintiin. Kun totesimme, että neiti herää aikaisintaan aamulla kello yhdeksän, vanhempia aikaiset heräämiset kauhistuttavat, vauvauinnit maksavat aivan törkeän paljon ja osataan me itsekin vesileikkejä leikkiä, päädyimme itsenäiseen uintiharrastukseen omilla aikatauluilla ja tavoilla. Jonkin verran vauvauinnista meillä oli kokemusta, sillä olimme käyneet pariin otteeseen kummipoikamme ja hänen veljensä kanssa vauvauinnissa. Lisäksi luotimme, että perusjärkeen voisi luottaa ja hyviä vinkkejä saisi varmasti tutuilta vauvauimareilta.

Esikoista siis uitettiin ja sukellutettiin reilun 3kk iästä lähtien ja meininki on tänä päivänä sen mukaista. Välillä saamme seurata sivusta muiden altaalla olijoiden, pääasiassa äitien, kauhistuneita katseita ja reaktiomaisia nytkähdyksiä, kun Esikoisemme pulahtaa pinnan alle ja emme itse ole heti rientämässä apuun. Pitäähän sitä katsoa pääseekö Esikoinen itse takaisin pintaan. Ja jos pääsee, katselevat sivulliset hieman hämmentyneinä meidän antamia aploodeja ja kehuja. Tästä taitaa olla myös syynä se, että Esikoinen painelee uimahallin isosta liukumäestä itsekseen ja häntä ei enää syliin pakoteta ilman suurta huutokonserttia.

Tosikoinen on käynyt hallissa nyt tasan 3 kertaa ja veteen päästyään potkii ja sätkii virne naamalla niin että kaksi alahammasta loistavat altaan toiseen päähän saakka. Vesipedolta vaikuttaa siis tämäkin tapaus ja kehitys saattaa olla hurjempaa kuin osaamme arvata jos vaan päättää ottaa mallia isosiskostaan.

Esikoinen sukeltamassa 11/2010, (kameran takana ystävämme L)