Sitä tulee lähes päivittäin aina ajateltua, että kuinka sitä haluaisi asioiden olevan paremmin. Sitä toivoo saavansa enemmän aikaa itselleen, parisuhteelleen, lapsilleen. Toivoo isompaa taloa ja enemmän rahaa ja enemmän lomaa ja enemmän vapaa-aikaa ja ja ja. Väsyneenä ja taisteltuaan iltarutiinien kanssa pari tuntia sitä ei oikeasti muista mitä hyvää tässä perhe-elämässä oikeastaan olikaan, ollenkaan.
Mutta sitten lähellä tapahtuu, pieni 3-vuotias poika menettää äitinsä. Aviomies menettää vaimonsa. Ja aivan liian nuorena. Omat murheet ja marinat tuntuvat aika säälittävän pieniltä tässä kohtaa. Meidän elämään ei oikeasti kuulu juuri mitään muuta kuin hyvää. Me olemme terveitä, meillä on toisemme, meillä on oma koti, monia hyviä ystäviä ja läheisiä, meillä on lapsia ja työpaikka. Mitä kaikkea meillä onkaan. Meidän pitäisi pystyä elämään tässä ja nyt ja nähdä asiat positiivisemmin. Harmittaa, että vasta näin kaameita asioita nähdessään tajuaa, että itsellä on kaikki oikeastaan todella hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti