Jätin Esikoisen tänäänkin päiväkotiin kyyneleet silmissä. Viime viikkoina Esikoinen on lähtenyt päiväkotiin ihan hyvillä mielin, mutta äidin tai isän lähtö on kirpaissut. Tämä on poikkeuksellista, sillä aiemmin olemme yleensä lähteneet aamuisin päiväkodista ilman että meitä olisi huomattukaan. Äiti ja isä ovat siis joutuneet kehoittamaan Esikoista saadakseen kädenheilautuksen poistuessaan. Ja nyt puolestaan roikutaan käsivarressa kiinni vielä aamupalapöydässäkin. Olen ihmetellyt mistä moinen on lähtöisin. Ehkä Esikoinen on vaan kasvanut ja ymmärtää nyt enemmän eron hetkestä ja kokee näin enemmän kaipauksen tunteita. Lisäksi voi olla, että koska Esikoinen on päiväkotiryhmänsä vanhimpia, huomiota ei enää saa niin paljon kuin pienempänä. Ja kun kotonakin huomion joutuu jakamaan pikkusiskon kanssa, on huomiosta taisteltava kynsin ja hampain. Kotona Esikoisen on saatava sama lelu/tavara mikä on Tosikoisen kädessä ja päästävä samaan syliin missä Tosikoinen on. Täytyy vaan toivoa, että Esikoisen huomioiminen, jatkuvat hellyyden osoitukset ja yhteiset leikit auttavat Esikoista pääsemään tästä vaiheesta yli. Ainakin, kun Esikoisella on paljon mieleistä tekemistä ja seuraa, ei niitä huonoja hetkiä juuri tulekaan.
Elämä pyörii Esikoisen navan ympärillä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti