Uhmaikä

Nyt harmittaa

Esikoinen on nyt useamman viikon ajan uhitellut kaikelle mahdolliselle. Mitä tahansa tapahtuu, Esikoinen reagoi tapahtuneeseen parkaisulla jos saattaa olla pienikin mahdollisuus, että tapahtuma ei häntä miellytä. Olemme miehen kanssa välillä helisemässä ja tapahtumiin tulee usein tehtyä hilainen pään heilautus ja syvä huokaus. Tilanteisiin on yritetty lähestyä puhumalla, mutta usein Esikoinen ei huudoltaan kuule ja/tai halua kuunnella. Toinen vaihtoehto on tylysti kieltää, johon saadaan usein vielä suurempaa huutoa ja kolmas on yrittää saada Esikoisen huomio siirrettyä johonkin muuhun. Huomion siirtäminen vierähtää usein vielä lahjonnan puolelle, mikä ei ehkä ole se rakentavin menetelmä. Itse suosisin, jos vain aina jaksaisin, tuota keskustelua ja tämän jälkeen huomion siirtämistä muualle. Kiukun aiheuttavat tunteet olisi mielestäni hyvä käsitellä, jolloin Esikoinen alkaisi ehkä sisäistää, mikä mieltä oikeasti harmittaa. Ja toivon mukaan jossain vaiheessa Esikoinen osaisi kertoa harmistuksestaan ja pahasta mielestä puhumalla, eikä hurjalla itku-potku-kohtauksella. Mutta usein, vähän nukkuneena poskiontelotulehdusta kärsivänä äitinä, sitä ei oikein jaksa kohdata Esikoisen puuskia kaikkein rakentavimmalla tavalla. Tämä tietysti jälkeenpäin aina harmittaa, mutta ehkäpä itsekin olen tässä äitinä joka päivä kehittymässä parempaan suuntaan, toivottavasti. Ja koska äitien aina pitää ajatella positiivisesti, eiköhän tuo uhma tuosta jossain kohtaa helpota. Ja kun alkaa helpottaa, Tosikoisen uhma nostaa päätään. Ai kun ihanaa :)