Hampaat heiluu!

Esikoinen tokaisi "Äiti, mun hammas heiluu." Niin varmaan, joojoo, oli ensin kommenttini että ajatukseni. Esikoisen päiväkotikavereita seuranneena myös Esikoinen haluaa hampaidensa irtoavan ja ihan alkuun en oikein ottanut tätä asiaa vakavasti. Nyt eilen kotiin tullessani ensimmäinen asia, joka minulle informoitiin oli, että hammas heiluu nyt aika paljon ja vertakin on tullut. Siis oikeasti, Esikoisen alaleuan toinen etuhammas on ihan oikeasti irtoamaisillaan. Yhtäkkiä koin sellaisen konkreettisen vanhenemisen hetken. Mielessäni vanhenin vuosia ja samalla totesin, että heiluva hammas näyttää oikeastaan aika ällöttävältä. Eihän hampaiden harjauksestakaan meinannut tulla mitään ja jätin heiluvan hampaan harjauksen Esikoisen vastuulle. Äiti hoitaa nyt vaan nämä takahampaat, harjaa sinä tuo heiluva. Itse kun muistelen maitohampaitteni irtoamista, niin sehän oli vaan kauhean hauskaa ja hassua. Nyt se on vaan kovin ikävän näköistä. Mutta sekä äiti että lapsi kokevan vanhenevansa, äiti vaan ei pidä sitä enää hyvänä asiana. Nukkumaan mennessä Esikoinen tokaisi vielä peiton alta, että kun seuraavan kerran grillataan hän ei pysty sitä maissia nakertamaan vaan maissit pitää leikata hänelle irti tähkästä. Lupasin.

Pitkän tauon jälkeen...

Niin on aika vierähtänyt hurjaa vauhtia ja täytyy todeta, että muutaman kuukauden tauko on venähtänyt pariksi vuodeksi. Nyt siis käymme huhtikuuta vuonna 2015. Jospa siis päivittäisin isoimmat tapahtumat viime vuosilta ja yrittäisin taas ryhdistäytyä päivittelemään tätä blogiakin. Jos nyt jotain perusteluja tälle tauolle pitää mainita, niin ihan itsekkäästi olen yrittänyt käyttää vapaa-aikaani yhä enemmissä määrin oman kuntoni kohennukseen. Toki sekään mikään hyvä tekosyy ole, mutta kirjoittelu on vain jäänyt eikä motivaatiota oikein ole tuntunut olevan. Mutta jospa nyt sitten ainakin kerran parissa kuukaudessa jaksaisi sivun naputella ja saisi kerättyä näitä muistoja tytöille.

Kesän 2013 jälkeen palasimme takaisin arkeen. Pienempikin nuppunen pääsi aloittamaan päiväkotirumban ja minä puolestani pääsin takaisin työelämään. Voidaan sanoa, että ruuhkavuodet alkoivat. Lisäksi alkoivat normaalit nuha-yskä-flunssat, joita kerätään joka syksy päiväkotikavereilta ja tuodaan koko perheen iloksi kotiinkin.

Päiväkotikuva marraskuu 2013

Päiväkotikuva marraskuu2014

Normi työ-päiväkoti-harrastus rumbaa pyöritellessä aika kului kuin siivillä. Näin jälkeenpäin onkin aika hassua selata vanhoja kuvia ja tarkastella miten pikkuneitien piirteet ovat muuttuneet vauvamaisista jo ison tytön olemukseen.

Omat lisääntyneet työmatkani aasian maihin ovat myös antaneet haastetta arkeen, mutta R on jo niin kokenut arjen pyörittäjä, että muutaman viikon äidin poissaolot eivät ole tuntuneet pikkuneitien päivärytmiä juuri haitanneen. Tuskaisempaa tuntuu olevan äidillä itsellään kun ikävä vaivaa jo ensimmäisen vuorokauden poissaolon jälkeen, vaikkakin tuo ihan omassa sängyssä ihan koko yön ihan yksin nukkuminen on välillä ihan mukava kokemus. Meidän neideillä kun tuntuu olevan tuo omassa sängyssä koko yön pysyminen lähes mahdottomalta tehtävältä. Yrityksiä on ollut jos jonkin laista. Perinteisten lahjontaa, kiristystä ja uhkailua on seurannut tarrapalkintojärjestelmä, joka sekään ei ole ollut riittävän motivoivaa. Lisäksi on yritetty ihan järkevää selitys ja perustelutaktiikkaa, mutta ei. Ei tunnu löytyvän toimivaa ratkaisua ja lähes joka yö löytävät vanhemmat itsensä, joko hartiat jumissa ja toinen käsi puuduksissa ihme asennosta oman sängyn reunalta tai sitten lapsensa sängystä. Toiveet hyvistä yöunista ovat pikku hiljaa alkaneet taipua epätoivoksi. Pieni pilkahdus toivoa tuntuu pilkistävän viiden vuoden päässä, josko neidit suostuisivat nukkumaan yönsä omassa sängyssä sitten kouluikäisinä (kuulen päässäni tässä kohtaa hekottavaa räkänaurua).

Perus arkeamme säväytti muutto uuteen-vanhaan remontoijan unelma-omakotitaloon syksyllä 2014. Varastotilan puute muuten toimivassa rivitaloasunnossamme houkutteli meidät etsimään vähän isompaa ratkaisua, josta löytysi tulevaisuudessa tytöille myös omat huoneet. Sopivan hintainen ja kokoinen omakotitalo löytyihin samalta asuinalueelta, johon olimme tykästyneet jo muutenkin. Näin pääsimme myös lähemmäs tyttöjen päiväkotia ja tulevaa koulua. Tyttöjen harmiksi ja äidin iloksi talo oli yhdessä tasossa. Olenkin useampaan otteeseen saanut valituksia parvekkeen ja yläkerran puutteesta. Ilmeisesti isomman neidin sänkyvaihdos kerrossänkyversioon ei ollut riittävä.

Eli nyt arki sisältää normi työ-päiväkoti-harrastus rumban lisäksi myös remontointia, pihanhoitoa, halonhakkuuta ja talonlämmitystä. Vaihdoimmekin vanhan öljylämmityksen jo maalämpöön ja talo onkin pysytellyt mukavan helposti lämpöisenä jo helmikuun puolivälistä lähtien. Myös lämpimän veden saanti on ollut ihanan luotettavaa. On se jännä kuinka pieneen sitä lopulta on tyytyväinen, voi siis luottaa suihkuun mennessään, että tukankin ehtii pestä lämpimällä vedellä loppuun saakka.